Hautaus ja tuonpuoleinen
Kansanrunojen ja arkeologisten löytöjen perusteella esivanhemmat olivat tärkeässä osassa rautakauden suomalaisten elämässä. Vakiintuneen maanviljelyksen alueella kuten Kokemäellä yleisin hautamuoto myöhäisrautakaudella olivat polttokenttäkalmistot ja hautaröykkiöt, joihin vainajien poltetut jäännökset sijoitettiin. Polttohautaaminen periytyi pronssikaudelta. Rautakaudella ei kuitenkaan ollut vain yhtä, kaikkialla käytössä ollutta hautaustapaa. Euran Luistarissa ja Köyliönsaaressa vainajat haudattiin polttamatta, parhaissa vaatteissaan ja aseiden kanssa. Isonkyrön Leväluhdassa vainajat haudattiin veden alle metsälampeen. Kaikkiin rautakautisiin hautaustapoihin kuului kuitenkin antaa vainajalle mukaan ruokaa ja varusteita, joita tämän ajateltiin tarvitsevan tuonpuoleisessa. Esineiden lisäksi vainajan mukaan saatettiin antaa myös orjia ja eläimiä, kuten hevosia ja koiria.
​
Polttokenttäkalmistoissa vainajan jäänteet ja hauta-antimet on siroteltu laajalle alueelle maan pinnalle aseteltujen kivien lomaan. Arkeologit ovat tulkinneet, että hautaustavassa vainajan luiden kylväminen olisi yhdistetty viljan kylvämiseen ja kasvuun, ja näin myös vainajien olisi ajateltu heräävän henkiin kylvettyinä. Hautaustavasta on myös ajateltu, että levittämällä vainajien jäänteet sekaisin yhteiseen kalmistoon vainajat olisivat liittyneet persoonattomaan esivanhempien joukkoon. Loitsurunot paljastavat, että vainajien uskottiin tarpeen tullen nousevan elävien sukulaistensa avuksi aseineen ja ratsuineen.
​
Kaikkia ei rautakaudella haudattu kalmistoihin. Suurin osa rautakautisista hautauksista on kadonnut jälkeä jättämättä. Orjat ja muu palvelusväki on saatettu haudata tavoilla, joista ei ole jäänyt arkeologisia jälkiä. Viikinkiajalta lähtien ruumishautaus alkoi yleistyä, mikä oli hyvin luultavasti kristinuskon vaikutusta. Ruumiskalmistoihin haudatut vainajat eivät välttämättä vielä itse olleet kristittyjä, mutta he omaksuivat uusia tapoja kauppamatkoillaan kohtaamiltaan kristityiltä.
Ei tiedetä tarkkaan, minkälaiseen tuonpuoleiseen rautakaudella uskottiin. Hauta-antimista päätellen uskottiin kuitenkin yleisesti, että elämä tuonelassa oli hyvin samanlaista kuin tämänpuolisessa maailmassa. Runojen tuonelankäyntikertomusten perusteella tuonela sijaitsi maantieteellisesti pohjoisessa, maan tai veden alla tai saarella. Sinne saattoi päästä ylittämällä Tuonen virran tai kulkemalla läpi Kinahmin kiehuvan pyörteen, jossa pyörivät vainajien miekat ja neulat. Tuonelaa hallitsivat Tuoni ja Tuonetar.
​
​